Tänään oli päivä jolloin tein ylityksen. Olen luvannut lahjoittaa sukulaisperheen juhlaan voileipäkakut. Koska en ole mikään virtuoosi niissä puuhissa, kysyin luotetulta kotileipomolta josko tekisivät lohi- ja kinkkukakun. Ei puhettakaan enää, varauskirja on ollut täynnä aikaa sitten. No minähän näppäränä ihmisenä voin tehdä ne itse. Sitten muistan, että en ole koskaan yksikseni moisia herkkuja väsännyt. Mutta onhan ohjeita! Reseptikansio neuvoo näin, ruokalehdet noin. Netti pursuaa maailman parhaimpia vaihtoehtoja, ystävät jakavat auliisti oman hyväksi koetun ohjeensa. En halua panikoida, joten skype-yhteys pikkusiskoon. Siinäpä saadaan ostoslista valmiiksi ja mielikuva valmistusprosessista alkaa hahmottua.

 

Kauppamatkan saan vihdoin tehdä kesämaisemassa: rantatien pajut, lehtikuuset ja tuometkin ovat hehkeimmillään. Rauhoitun.

 

Mutta kyllä on hidasta kakkujen teko! En tohdi edes paljastaa miten monta tuntia kuluu silppuamisiin, kostutusliemien keittämiseen, täytteiden suunnitteluun, tahnan sekoittamiseen. Alan jo hermostua. Käsitöitä tehneenä tunnen itseni täysin tumpelo-poropeukaloksi. No tässä kuitenkin kylmäsavulohimössö aika hyvällä mallilla:

 

Sitten seuraa kumma juttu: leipärakennelma kääritään napakasti kostean pyyhkeen sisään, muovipussiin ja yöksi viileään. Siskon vinkki, jonka on saanut omalta ystävältään.

Nähtäväksi jää mitä tästä seuraa - "Älä tule paha kakku, tule hyvä lahjakakku". Vielä kokoan kinkku-kasvispaketin, joka sujuu jo vähän nopeammin. Jalkoja väsyttää...

Olipahan itsensä-ylitys-päivä, mutta hyvä on mieleni.